Perseveraation siedettävä rimpuilu
Kriisi tiesi sivistää minua (ja muita lukijoitaan) kertomalla, että päässäsoinnin fiinimpi nimi on perseveraatio. En tiedä, kumpi kuvaa tilannetta tukalammin: se että pää soittelee mitä sattuu vai se että perseveraatio keikkuu oman mielensä mukaan. Tomatoes, tomatoes!
Oli miten oli, seuraa raportti tämän päivän vaeltelusta, tai paremminkin harhailusta, kuuppamusiikin ihmemaassa. Toivottavasti näistä vaihtareista on iloa lukijoille, vaikka epätyypillisesti niitä on melko vähän. Olenkin suunnitellut, että jonain päivänä, kun perseveraationi pauhaa täysillä, pidän kynän ja paperia tai vaihtoehtoisesti sanelimen käden ulottuvilla ja raportoin kaiken – ihan kaiken! Juoskaa karkuun, kun vielä voitte!
Menköön tämä kevyestä harjoittelukierroksesta.
* * *
Aamulla, kun ajelin Tampereelle, päässä soi hyvinkin voimallisesti mutta äärimmäisen satunnaisesti:
Oh, when the saints go marching in,
Oh, when the saints go marching in
Lord how I want to be in that number
When the saints go marching in
Lordille tai paremminkin viisaille insinööreille* kiitos vaan kovasti handsfreesta. Vaikka en sellaista käytäkään (älkääkä kavaltako minua tästä virkavallalle), autoilijathan eivät nykyään pidä minään ihmeenä, että kanssaliikkujat aukoilevat tarmokkaasti suitaan autoissaan eivätkä silti sohottele erinäisillä sormilla.
Mistä tuo armoisa laulu sikisi, Luoja yksin tietää! Jos uskoisin Häneen, kysyisin, mutta asiain ollessa niin kuin ovat, tyydyn tietämättömyyteen oikeastaan hämmästyttävän sujuvasti. Tutkimattomat ovat perseveraation(kin) tiet.
Illalla oli tullut ilahduttavaa (kröhöm Oharia kaipaavaa kröhöm) lukijameiliä, jossa kiiteltiin kesäisestä lukijalahjasta. Josta tuli mieleeni eräätkin nenäverenvuodot, josta tuli mieleeni pumpulipalluraiset, josta alkoi päässäni soida CCR:
Oh, when them cotton bolls get rotten
You can't pick very much cotton,
In them old cotton fields back home.
Tässä sentään on jotain logiikkaa, edes. Ja Seeseeärrää kuuntelee mieluusti sekä omasta päästä että varsin soittokoneesta. Paninkin ruokaa laittaessani levyn soimaan ja kuuntelin/ääntelin Cotton Fieldsin ainakin seitsemän kertaa, eli kunnes teini alkoi huutaa melkoisen pahastuneena.
Sen sijaan minulla ei ole aavistustakaan, mistä mieleeni juolahti sen jälkeen, että on saatava Juliet Jonesin Sydämen kokoelmalevy, ja mieluummin heti. Huomiseen joudun odottamaan, mutta sitten:
Helppo elämä...
Arvatkaapa ärsyttääkö, kun en muista kappaleesta tuon enempää! Pää soittaa tasan tuon verran ja
töks
* * *
*) Anteeksi viisaat insinöörit! Minä ihan totta, rinnastuksesta huolimatta, uskon teihin.
Oli miten oli, seuraa raportti tämän päivän vaeltelusta, tai paremminkin harhailusta, kuuppamusiikin ihmemaassa. Toivottavasti näistä vaihtareista on iloa lukijoille, vaikka epätyypillisesti niitä on melko vähän. Olenkin suunnitellut, että jonain päivänä, kun perseveraationi pauhaa täysillä, pidän kynän ja paperia tai vaihtoehtoisesti sanelimen käden ulottuvilla ja raportoin kaiken – ihan kaiken! Juoskaa karkuun, kun vielä voitte!
Menköön tämä kevyestä harjoittelukierroksesta.
* * *
Aamulla, kun ajelin Tampereelle, päässä soi hyvinkin voimallisesti mutta äärimmäisen satunnaisesti:
Oh, when the saints go marching in,
Oh, when the saints go marching in
Lord how I want to be in that number
When the saints go marching in
Lordille tai paremminkin viisaille insinööreille* kiitos vaan kovasti handsfreesta. Vaikka en sellaista käytäkään (älkääkä kavaltako minua tästä virkavallalle), autoilijathan eivät nykyään pidä minään ihmeenä, että kanssaliikkujat aukoilevat tarmokkaasti suitaan autoissaan eivätkä silti sohottele erinäisillä sormilla.
Mistä tuo armoisa laulu sikisi, Luoja yksin tietää! Jos uskoisin Häneen, kysyisin, mutta asiain ollessa niin kuin ovat, tyydyn tietämättömyyteen oikeastaan hämmästyttävän sujuvasti. Tutkimattomat ovat perseveraation(kin) tiet.
Illalla oli tullut ilahduttavaa (kröhöm Oharia kaipaavaa kröhöm) lukijameiliä, jossa kiiteltiin kesäisestä lukijalahjasta. Josta tuli mieleeni eräätkin nenäverenvuodot, josta tuli mieleeni pumpulipalluraiset, josta alkoi päässäni soida CCR:
Oh, when them cotton bolls get rotten
You can't pick very much cotton,
In them old cotton fields back home.
Tässä sentään on jotain logiikkaa, edes. Ja Seeseeärrää kuuntelee mieluusti sekä omasta päästä että varsin soittokoneesta. Paninkin ruokaa laittaessani levyn soimaan ja kuuntelin/ääntelin Cotton Fieldsin ainakin seitsemän kertaa, eli kunnes teini alkoi huutaa melkoisen pahastuneena.
Sen sijaan minulla ei ole aavistustakaan, mistä mieleeni juolahti sen jälkeen, että on saatava Juliet Jonesin Sydämen kokoelmalevy, ja mieluummin heti. Huomiseen joudun odottamaan, mutta sitten:
Helppo elämä...
Arvatkaapa ärsyttääkö, kun en muista kappaleesta tuon enempää! Pää soittaa tasan tuon verran ja
töks
* * *
*) Anteeksi viisaat insinöörit! Minä ihan totta, rinnastuksesta huolimatta, uskon teihin.
Tunnisteet: Oharin tuubasta kajahtaa
posted by Ohari at 23:01
9 comments
