Olemme robotteja

Kuten on käynyt ilmi, päässä soivat kappaleet pyrkivät tarttumaan ihmisestä toiseen. Ne monistavat itseään aivoissamme ja pöräyttävät korruptoituneet kopionsa suustamme ulos. Usein kopiot tartuttavat viattomia läsnäolijoita ja pahimmillaan kaikki ryhmän ihmiset saattavat kuunnella kuupassaan samaa piisiä. Tilanne ei välttämättä pääse helpottumaan, koska jokainen infektoitunut saattaa äityä hallitsemattomaan laulantaan ja aiheuttaa uudelleentartunnan. Lopulta kaikki kuolevat.

(Okei, ehkä eivät kuole kappaletartunnan uhreina. Kyllä se kumminkin niin on, että me kaikki lopulta kuolemme, vaikka se ei liity juuri tähän asiaan.)

Joskus olosuhteissa on tekijöitä, jotka estävät kappaleen tarttumisen, vaikka kopio on jo matkalla suusta ulos. Saattaa olla, että nauru suojelee jonkin verran tartunnalta.

Taisin olla yhdentoista vuoden kypsässä iässä, kun siskoni toi brittiläisen poikaystävänsä kotiin visiitille. Englannintaitoni oli melko onnetonta tankeroa tuolloin, joten en pystynyt juuri keskustelemaan poitsun kanssa. Ainoa mieleeni jäänyt varsinainen kontakti liittyikin erääseen kappaleeseen, joka soi juuri sinä kauniina aamuna päässäni, kun päätin laskeutua portaita ylläni suunnattomat villasukat, virttynyt yöpaita ja pitkässä tukassani muhkea takku.

Kävelin äärimmäisen kuuliuden vallitessa rappuja alas robottityyliin ja hoilasin keuhkojen täydeltä VII AA TÖ ROBOTS DIU DIU DIU DI DI. Väliin tuikkasin muutamat robottiäänet. Puolivälissä portaita tuli vastaan ällistynyt britti, joka kohta näytti niin tukalalta, että päätin poistua nopeasti paikalta ja jättää hänet rauhassa hohottamaan suomalaiselle eksotiikalle. Luultavasti Kraftwerk ei ole koskaan kuulostanut samalta hänen korvissaan tapauksen jälkeen.

Jään tämän rakkaan muistoni seurassa odottamaan lisää tilityksiä osoitteeseen pollajukebox ät gmail piste com! Käsittelemättä on vielä vaikka kuinka paljon kamaa, pelkästään Finnhitseistä ja mainostunnareista tulisi kokonaisia blogiskenejä!